BOYS KEEP SWINGING/
PETE, FLOYD, DELAY, SALLY
Floydin kanssa Pinups - aikaan meillä oli tapana kiusata kaiken maailman lehtimiehiä – ja naisia ja myös henkilöitä, jotka yrittivät lyöttäytyä seuraamme käyttämällä henkistä ruoskaa heihin; muistan useammankin tapauksen, jossa haastattelija tuli pöytäämme ja sai vastaansa ystävälliset hymyt ja kun hän oli viiden - kuuden minuutin ajan yrittänyt haastatella ja saanut vastaansa vain nuo jatkuvat ystävälliset hymyt, mutta ei sanakaan muuten hän friikahti täysin. Eräs nainen alkoi itkeä ääneen ja huutaa meille ja joutui lopulta jonkinlaisen kauhun valtaan… noita juttuja sattui aika usein, koska emme pitäneet siitä, että meitä yritettiin lähestyä kuin tavallisia kuolevaisia.
Sama asia päti jopa Tarjaan, Floydin ensimmäiseen vaimoon, joka oli fiksu nainen, lääkäri ammatiltaan, mutta joka oli liikkunut aina jostain syystä rock – kuvioissa. Tarja oli ennen Floydia seurustellut Lords OF The New Churchin Stiv Batorsin kanssa Lontoossa ja muistan, kun Floyd kertoi kätelleensä Batorsia Lepakossa hän sanoi, että oli kumma tunne, kun jätkä oli niin kova sana lavalla ja teki hienoa musiikkia, mutta oli melkoisen kääpiö sitten luonnossa….Floyd itse oli aika pitkä – bootsit jalassa varmaan 190 cm pitkä, no anyway… Tarja siis hakeutui aika itsetuhoisten tyyppien seuraan, koska Bators myös kuoli jo varhain
Tämä sivuhuomautus siksi, että Floydia usein syytettiin Tarjan kuolemasta, mutta tosiasia oli että Tarjassa oli jotain itsetuhoista ja hän jopa ajoi vahvasti sitä kohti. Koska meillä siis Floydin kanssa oli eräänlainen kosminen veljeys – siis täydellinen yhteisymmärrys ei Tarja voinut sitä kestää ja muistan, kun kerran Ankkurissa tulin pubiin, jossa Tarja ja Floyd olivat ja katsahdimme jostain lauseesta toisiimme merkitsevästi Floydin kanssa niin Tarja ei voinut kestää sitä, kun tajusi saman tien, ettei koskaan voisi saavuttaa Floydin kanssa sen kaltaista yhteyttä. Se vain oli fakta ja se pelotti monia, jotka eivät itse ole kokeneet sellaista tai pystyneen olemaan sellaisessa tilassa missä se oli mahdollista. Tarja painui saman tien vessaan itkemään ja tuli ulos vasta pitkän ajan kuluttua.
Delayn kanssa meillä oli sama juttu…istuimme todella usein iltapäivästä iltaan Delayn kanssa jossain keskustan mestassa ja juttelimme – tuntikausia, koskaan ei jutut loppuneet ja aina oli yhtä mielenkiintoista ja sama tuo ihmeellinen ykseyden kokemus, läsnäolo, todellisuus… mitä ikinä siitä haluaa sanoakin se ei tyhjennä sitä… se oli elämän kokonaisuutta – sitä kun ihmiset ovat avoinna kuin ovet, jotka johtavat Paratiisiin ja siellä me kai jotenkin olimmekin, sillä kaikki oli aivan älyttömän nastaa…Delay muuten oli yksi niistä hyvin harvoista ihmisiä, jotka tekivät perustyötä – ainakin johonkin asti, en muista lopettiko hän sitten myöhemmin hommat, mutta hän jakoi postia johonkin täysin naurettavaan aikaan eli siis joskus viideltä tai kuudelta tai jotain vastaavaa ja tyypillistä oli, että kun olimme hörhöilleet klubeilla aamuun asti (Klubit kai suljettiin tuolloin yhdeltä) eli siis kahteen kolmeen Delay nukahti jonnekin sohvalle tai tuoliin ja tunnin parin päästä pomppasi pystyyn ja lähti duuniin – palasi sitten puolelta päivin kun me muut heräilimme ja toi mukanaan kaljaa tai viiniä ja sitten aloimme päivän kierron, joka yleensä huipentui jollekin klubille tai johonkin kapakkaan johon siihen aikaan pääsi sisään.
Tuota tahtia kesti jopa vuosia eli nyt ei puhuta parin päivän putkesta vaan elämäntavasta ja ihmeestä nimeltä Grandma Delay – mies, no - tais siis Isoäiti...joka on aina myöhässä. Ehkä se johtui siitä, että hänen alfa - aaltonsa olivat jo liukuneet jonnekin polvien tienoille, en tiedä mielisairaan, älykkään huumorin se kirvoitti hänestä kyllä esiin ja usein tuntui ettei tarvinnut käydä suihkussa lainkaan, kun nauroimme niin paljon, että olo oli varsin puhdistunut.
Itse asiassa on täysin käsittämätöntä, miten Delay pystyi pitämään yllä sellaista elämäntapaa… no se oli sitkeää ainesta ja kun eli järjettömässä tilassa muutenkin niin ei paljon mikään painanut. Jos ette tiedä asiaa, niin järjettömässä tilassa eläminen on hyvin vapauttavaa – siksi monet ihmiset alitajuisesti juovatkin. Jos ajattelette suomalaisen yhteiskunnan tiukkaa Luterilaista näennäismoraalia työtä ihailevine käytöstapoineen, niin siitä pääsemiseksi on sitten pakko vetää viinaa – se menee jonkin aikaa, mutta sitten tavallisen ihmisen vakuumi pamahtaa päälle – yleensä viimeistään keski – iässä, kun on oivallettu, ettei olekaan merkinnyt mitään sen kummempaa vaimolle, joka haluaa erota ja elää sinkkuelämää fantasiassaan ja lapset etääntyvät – silloin onkin sitten aika tutustua kunnolla psyyken pimeään yöhön ja tehdä itsemurha.
Näin se käy.
Pinupsin aikana, kun rehellisesti olimme ilkeimmillämme – me todellakin vittuilimme kaikelle mahdolliselle, jopa punkin idealle ja niin tein laulun, joka kannusti päättämään päivänsä.
Minua alkoi ottaa aivoon suomalainen perustodellisuus, joka on tuota jatkuvaa v.. n märehtimistä ja itsesääliä niin ajattelin että, yeah annetaan pökköä pesään ja tehdään laulu, jossa kehotetaan itsemurhaan – se oli itse asiassa viimeinen Pinups biisi, jota harjoittelimme.
Harva tietää, että Pinupsilla oli koko ohjelmisto valmiina eli yli tunti omia biisejä, mutta kun niitä ei ole jäänyt nauhoitettuna jäljelle niin ei voi antaa kuvaa niistä. Pinupsiin palaan myöhemmin…. biisin sanat menivät näin:
C mon
C mon
C mon
Commit a Sucide
Do the Knife Routine
Do the Blade ballet
Commit a Suicide
Commit a Suicide
No one gives a damn to what you think
No one gives a damn to what you feel
No one feels sorry for you
No one feels blue for you…
Suomeksi siis:
Hei Hei, Hei !
Tee Itsemurha
Tee veitsirutiini
terän baletti
Tee Itsemurha
tee Itsemurha!
Kukaan ei välitä vähääkään, mitä mieltä olet
Kukaan ei piittaa vähääkään, mitä tunnet
Kukaan ei sääli sinua
Kukaan ei sure sinua
Tee Itsemurha!
Sanat/ Pete Europa
Menkää siis jonnekin Afrikkaan tai Intiaan ja muualle tsekkaamaan ihmisiä, joilla todella on ongelmia…Meillä on pää täynnä itserakasta, hyvinsyötettyjen länsimaalaisten ylimielistä vauvapsyykettä ja kun isi tai äiti ei ole ollut okei, niin maailma on ihan kauheaa ja pakko tappaa itsensä… vittu mitä paskaa… jokainenhan haluaa tappaa itsensä, koska maailma on paska paikka. So What?
Tee se äläkä vingu.
Jos et tee - ota vuoteesi ja kävele äläkä odota aina pelastajaa. Pelastus tulee, kun aloitat pelastamisen itsestäsi. Vuh Vuh. Tai sitten joku auttaa – kuten minua Iggy, Velvetit ja Vivaldi… aina joku jeesaa, sillä olen todennut, että todellisuudessa Universumi on hyväntahtoinen paikka, mutta me murhaamme siinä itse itsemme….Historiattomilla miehillä ei ole itsetuntoa, joten viinaan on hyvä hukkua. Samaa valhetta, kuin kaikki muukin tämä mekanistinen yhteiskunta.
”Meihin kohdistettu viha lienee useimmiten ollut näiden tavallisten moralistien ulkoistettua itsevihaa, vihaa omaa pienuuttaan ja mitättömyyttään kohtaa, vihaksi muuttunutta jatkuvasta alistamisesta ja alistumisesta johtuvaa katkeruutta. Friikit nimittäin näyttivät sen, mitä jokainen voisi olla, jos vain uskaltaisi repiä itsensä irti arjen, rutiinin ja rahan herruudesta.
Samalla me olimme tietenkin oma klaani tai heimo, johon ei tietenkään päässyt jäseneksi juuri kukaan. Jäsenanomuskaavakkeita ei ollut, sillä piti olla jo klaanilainen, jotta voisi edes tulla meitä lähelle, jotta voisi ymmärtää ja jakaa yhteisen kielemme, tyylimme ja olemisen tapamme olla maailmassa. Ulkopuolisille ei juurikaan hymyilty, koska siihen ei ollut aiheitta. Pikemminkin tyly ilme, joka loi ja ylläpiti etäisyyttä ja välinpitämättömyyttä muista, oli vakio. Piti olla jäätävän kylmä.
Tämä ei tarkoittanut, että keskenämme tai ystäviemme kanssa ollessa olisimme olleet tosikkoja. Päinvastoin huumori ja mielipuolinen ilo olivat koko ajan läsnä. Samalla kaikki oli aina äärimmäisen vakavaa keskellä järjettömintä naururemakkaa, kun kippurassa nauroimme jostain mielettömästä oivalluksesta Floydin huoneen lattialla vatsojamme pidellen.
Ja niin kuin heimoilla meillä oli oma toteemieläin. Meillä se oli Floydin luoma raivoeläin. Se oli vittumainen olio. Aina raivokkaasti menossa, aina raivoissaan mistä nyt lieneekin ollut. Sillä oli terävän suippo nokka, murhaava virnistys, vihainen silmä, terävät jalat, joilla pystyi juoksemaan katsetta nopeammin. Se oli jopa nopeampi kuin Sally Flesh, jota Floyd eräässä Nights of Iguanan biisissä kuvasi: ”One and only Mr. Flesh / Faster than a jetplane.”
Raivoeläin oli mustaläikkäinen valkoinen otus. Mitä se ajatteli, sitä meistä ei kukaan tiennyt. Se vain oli puhdasta raivoa, liikettä, nopeutta. Se oli läsnä heimon riiteissä ja rituaaleissa, menoissa ja menossa. Floyd piirteli sitä joka paikkaan. Yritin jäljitellä sitä joskus, mutta aika usein Floyd joutui osoittamaan, että ”Hei Sally, toi kuono on ihan liian pyöreä. Terää siihen.” Raivoeläimestä kerrottiin tarinoita öisillä heimonuotioilla, jossa sen olemusta, luontoa, taustaa, tarkoitusta, seikkailuja pohdittiin, mutta aina se jäi yhtä arvoituksellisesti. Se nyt vain oli meidän toteemieläin. Runoilin kerran siitä päiväkirjassani, pitäen sitä koirana, vaikka se kait oli vain lajivapaa olio:
”Kuutamolla kuolee koira
se valkaistaan fosforilla
tiennäyttäjäksi - sanotaan.”
Tämä tietä näyttävä raivokoira ei ollut kukaan muu kuin me: Pin Ups.
Heimoon kuului myös ulkoiset tunnusmerkit. Mehän olimme Pin Ups, joten velvollisuutemme oli olla kaupungin tyylikkäimmät tyypit. Sitä me olimmekin. Ei ollut ketään, joka olisi ollut meidän tasollamme. Tyyliin kuului bootsit ja raivoeläimen nokkaa muistuttavat teräväkärkiset Shelleys shoesit, niin mustaa kuin voimakkaita värejä, kuoseja nailonista verhokankaisiin, mustat, valkoiset tai keltaiset hiukset eri tavoin vahvimmilla mössöillä koottuina patsaina, kasvoja peitti vaalean pohjavoiteen päälle tuprutettu Lumene 1 eli lähes valkoinen puuteri, silmiä reunusti vahva musta kajali, joka piti aamulla meikatessa saada näyttämään siltä, kuin se olisi viikon vanhaa.
Meikkauksessa oli äärettömän tärkeää, ettei se ollut joku naisellinen juttu tai liian hienosteltu, niin kuin futuristipelleillä. Siinä piti näkyä Manhattanin katujen särmikkyys, Warholin Tehtaan supertähtien muisto. Se oli sotamaalaus, jota ilman ei lähdetty ulos, joka näytti niin meille kuin muille, keitä me olemme ja kuinka ylpeitä me olemme siitä mitä olemme: Here we come! Samalla meillä oli jokaisella oma erottamaton tyylimme ja ilmeemme. Hirveän lähellä, mutta aina erilaisia. Floydin loureedmäisyys, Peten dandymaisuus, Sallyn bowiemaisuus, Dileyn seiskytlukulaisuus. Me olimme itsessämme taideteos. Jokainen päivä oli siten meille taidetta, jossa me olimme niin taitelijoita kuin teoksia.”
Sally Flesh
12. maaliskuuta – Suomen historian huomattavimpiin poliitikkoihin kuuluneen Väinö Tannerin syntymästä tuli kuluneeksi sata vuotta. SDP järjesti puheenjohtajansa Kalevi Sorsan johdolla juhlatilaisuuden, jonka Neuvostoliiton puoluelehti Pravda leimasi neuvostovastaiseksi mielenosoitukseksi.
